Hei jälleen. Tällä kertaa saavuin virtuaalimaailmaan kertomaan raastavasta ihmissuhdeongelmastani. Ensinnäkin tiedoksi: olen ollut pitkäaikainen sinkku. Seurustelua ei oo elämässäni oikeastaan ollut nimeksikään. Yläasteella mulla eräs puolivakava (niin vakava ku yläasteikäisenä voi siis olla) vajaan vuoden juttu. Ensirakkaus oikeastaan joo. Yläasteaikojen jälkeen ei elämässäni sitten seurustelua näkynytkään. Sen jälkeiseen aikaan mahtuu ihastuksia, vanhan suolan janoamista, irtosuhteita, avoin suhde, fuck buddy ja kaikkea niiden väliltä. Joulukuussa asioihin kuitenkin tuli muutos.
Löysin itseni parisuhteesta. Se eteni aivan liian nopeasti. Viikko ensi näkemisestä ja BUM - olen jonkun tyttöystävä. Kun ajattelen, en tainnut ehtiä edes ihastumaan kyseiseen mieheen ennen kuin suhteemme jo alkoikin. Miksi oi miksi en sanonut, että odotetaan vielä ??
Nyt suhde on kestänyt reilun kuukauden. Tähän päivään mennessä ei ole näkynyt intohimoa (paitsi makuuhuoneen puolella), syvällisiä keskusteluja, ihastuksen tunnetta vatsanpohjassa, naurettavaa onnellisuutta tai vaaleanpunaisia taivasmaisemia. Ainoa tunne, mitä voin sanoa kokevani on aivan helvetinmoinen ahdistus.
Mulle olis normaalia, että oon taivaissa seurustellessani. Mikä mussa on vikana? Ja etenkin, mitä ihmettä oikein teen? Ystäväni on kertoneet, että tietty ahdistus suhteen alussa on vaan normaalia. Mistä mä tiedän onko tää mun ahdistus sellasta? Pitääkö mun vaan odottaa, että aika näyttää mitä tehdä? Ja kuinka kauan tätä ahdistusta pitää kestää, että voin todeta että tämä suhde ei tuu olemaan sellaista kuin seurustelulta odotan.
Tunnen myös olevani hirveä akka näine ajatuksineni tälle kyseiselle miehelle. Se on yksi niistä hyvistä tyypeistä. Mukava. Komea ja hyväkuntoinen. Huumorintajut natsaa. Mutta ei se vaan tunnu mun mieheltä... Eniten häiritsee se, että me ei ikinä jutustella sellasia syvempiä juttuja tai muutenkaan mitään muuta kuin kylmiä faktoja. Teeskenteleminen tuntuu kauhealta. En haluais loukata ketään. Enkä pysty puhumaan tästä aiheesta sille, koska ei me puhuta mistään muustakaan.
Ja pisteenä i:n päällä, aikaisemmin mainitsemani ensirakkaus kummittelee mielessäni jatkuvasti. Olemme olleet ystäviä nää vuodet ja meillä on ollut kaikennäköisiä säätöjä vuosien varrella. Ja jälleen kerran huomaan kaipaavani sitä ihmistä elämääni. Leikin tulella, sillä oon jutellut ensirakkauden kanssa taas enemmän kuin hetkeen. Mitä vittua mä oikein teen?
Tällainen avautuminen siis tänään. Tuskinpa tulen kirjoittelemaan ennen kuin ahdistava tilanteeni muuttuu suuntaan tai toiseen. Myönnän, olen kamala tyttöystävä ja itsepetoksen uhri. Mutta en voi päästää ajatuksistani irti, sillä ansaitsen mielestäni niin täyden onnen kuin on vain mahdollista saavuttaa. Kuten jokainen muukin ansaitsee. Vittu elämä on vaikeaa. "Jos elämä ois helppoo, sä olisit pelkkä paskiainen."
